Arvo Survo tunnetaan parhaiten hengellisestä työstään Inkerin luterilaisen kirkon pappina, mitä työtä hän on tehnyt vuodesta 1981 alkaen neljän vuosikymmenen ajan. Inkeriläiset tuntevat hänet myös muusikkona ja perinteenkerääjä. Erityisesti häntä on kiinnostanut runolaulumittainen kansanrunous, jota Inkerinmaalla oli löydettävissä vielä 2000-luvun alussakin, vaikka kansa välillä - ensin 1930-luvun vainovuosina ja sitten toisen maailmansodan myrskyissä sekä heti sen jälkeen - joutui poliittisista syistä kauas kotiseudultaan. Vasta 1950-luvulla, Stalinin kuoleman jälkeen, inkeriläiset saivat oikeuden palata isiensä maille. Arvo sattui syntymään juuri niihin aikoihin. Itse inkeriläisenä hänet on kotimaassaan aina otettu omana poikana vastaan, varsinkin kun hän toi kirkkonsa sanomaa, mikä oli ollut hajalle ajetun kansan identiteetin tärkeimpänä säilyttäjänä. Ei ole mikään ihme, että työssään laulamista hyödyntävänä ja kansanrunouteen ihastuneena Survosta tuli myös runoilija. Harva on Kalevalan ilmestymisen jälkeen uskaltautunut eepoksen laatimiseen. Onneksi Arvo Survo on ennakkoluuloton. Tuloksena on nyt jo kolmas inkeriläisaiheinen eepos. Se kertoo kansanrunouden voimasta tänäkin päivänä. Survon työllä on iso merkitys erityisesti Inkerinmaan kanta-asukkaille, mutta sen tuloksista voivat nauttia laajemmatkin lukijakunnat.